Olen purjehtija Nooa Laukkanen ja kirjoitan juttusarjaa osana yhteistyötäni KPMG:n kanssa. Meri on työpaikkani ja rakas kotini. Lapsuudesta lähtien eletty merielämä antaa meren monimuotoisuuden vaalimiselle ja vastavoimien tutkimiselle mittaamattoman merkityksen. Yhteistyössä KPMG:n kanssa tutkin tässä ja tulevissa kirjoituksissani urheilijan vastuullisuutta ja merien tilaa omasta uteliaasta näkökulmastani. Vastauksia haen myös asiantuntijoilta ja kiinnostavilta ammattilaisilta.
Juhlimme Suomen 105-vuotista itsenäisyyttä hyvin poikkeuksellisena aikana Itämeren kainalossa. Rannoilla eletään toisistaan ääripoikkeavia todellisuuksia ja tulevaisuutta kirjoitetaan tuhanteen eri tarinaan. Itämerelle ei edelleenkään ole luvassa pääroolia – omaa itsenäisen, vapaan ja kukoistavan meren tarinaa, vaan hiljaisen sijaiskärsijän saaga jatkuu. Suomella juoni on pahasti hukassa, kun Arkadianmäellä alkaa uusi kausi. Tässä muutama uusi rooli ja juonenkäänne vapaasti poimittavaksi, jotta kipeästi kaivattu tulevaisuuden käänne vihdoin alkaisi kirjoittaa itseään.
Maanviljelijä Johansson
Se varsinaissuomalainen maanviljelijä, joka kieltäytyy levittämästä kipsiä pellolleen fosforipommin hillitsemiseksi. Peltoa on aina viljelty tietyllä tavalla, eikä vapaaehtoinen ja valtion rahoittama kipsaus motivoi riittävästi tarvittavaan asennemuutokseen.
Maanviljelijän jääräpäisyys raivostuttaa, mutta Johanssonille löytyy myös myötätuntoa, kuten Juha Nurminen Talouselämän haastattelussa (5.11.) sanoo:
”En halua syyllistää viljelijöitä, vaan kritisoin tukijärjestelmäämme, joka suuntaa rahaa aivan päin seiniä.”
Uskotaan Juhaa ja John Nurmisen 2 miljoonan budjetilla saavutettuja tuloksia suhteessa valtion satojen miljardien budjettien panostussuhteeseen.
”Ongelma on ympäristöpolitiikan ja maatalouspolitiikan välinen ristiriita. Maatalouspolitiikka tähtää siihen, että viljelijä pärjäisi paremmin ja tähän käytetään suoria tukitoimia. Maatalouden niin kutsutusta ympäristötuesta vain hyvin pieni osa kohdentuu merensuojeluun.”
Ongelma, ja sen johdattelemana ratkaisu löytyisi systeemisestä päätöksenteosta. Esimerkiksi säätämällä laki, jossa peltojen kipsaamisesta tehtäisiin pakollista ja budjetista varataan riittävästi siirtymän tukemiseen. Maanviljelijä Johansson saisi itse kirjoittaa käänteensä ja vapauden motivoitua muutokseen, ilman turhaan tunteisiin menevään vatvomista.
Säätiöt, suojelukomissiot -aikamme anarkistit
Systeemisen päätöksenteon puuttuessa anarkistin roolia pakotetaan erilaisten toimijoiden harteille isolla skaalalla. Ahvenanmaan Östersjöfonden löysi anarkian agendaltaan, kun jätti myöntämättä 20 000 euron apurahan Itämeren suojelussa ansioituneelle politiikolle. Sellaista ei löytynyt. Poliittinen peli on agendoista suosituin, kun palkintona on puolueen paikka parrasvaloissa. Varjoon potkitaan piiloon lunastamattomia vaalilupauksia. Pahiten on härskiintynyt toistakymmentä vuotta sitten Suomen tekemä lupaus laittaa Saaristomeri kuntoon. Ja purjehtijana voin kertoa, että härskiintymisen haistaa.
Kyse ei ole tiedonpuutteessa, ja sen Juha Nurminen vahvistaa. ”Kaikki tietävät”, mutta miksi anarkia jää niiden harteille, joiden raha on yksityistä?
Voittoa tavoittelevat
Siinä missä maanviljelijät, myös yritykset uhkaavat jäädä tässä tarinassa moraaliseen limboon. Olen kuluttanut jo riittävästi Hankenin luentosalien penkkiä, jotta liike-elämän perusagenda on selvillä. Missiot ja visiot kääntyvät strategioiksi, joille yrityksellä on vapaus asettaa itseään parhaiten palvelevat mittarit. Vastuullisuus keikkuu omana mittarinaan niin kauan, kun siitä tehdään, jälleen kerran, systemaattinen oletusarvo. Lailla säädetty pakko, ja siitä seuraava siirtymä on parasta maaperää uudelle kasvulle. Näin toivon tapahtuvan, kun Euroopan neuvosto näytti vihreää valoa marraskuun lopulla parlamentin hyväksymälle yritysten kestävyysraportointidirektiiville (CSRD).
Popparit ovat jo tulilla ja olen valmiina Arkadiamäen agendojen uuteen kauteen. Oma agendani on kirkas – purjehtijana, ammattiurheilijana, liiketalouden opiskelijana, tänään tehtyjen päätösten seurausten kokijana tiedän, että monesti pakko on paras motiivi.
Lisätietoja
Nooa Laukkanen on vuoden 2024 olympialaisiin tähtäävä Suomen maajoukkuepurjehtija, joka tutkii vastuullisuutta ja merien tilaa, omasta uteliaasta näkökulmastaan. Nooa on maailman meriä kiertävä huippupurjehtija ja Hankenissa opiskeleva tulevaisuuden tekijä.
Nooan matkaa voit seurata: (instagram) sekä (facebook)
Kuva: Jukka Saarikorpi Photography
