Perhevarallisuuden kategorisointi auttaa suunnittelussa Perhevarallisuuden kategorisointi auttaa suunnittelussa

Merkittävä perhevarallisuus on lähtökohtaisesti aina positiivinen asia, mutta omaisuuden hoitaminen mahdollisimman parhaalla tavalla vaatii kuitenkin ratkaisuja. Omistajan on päätettävä, miten hän haluaa perhevarallisuuttaan hallinnoida, käyttää ja siirtää seuraaville sukupolville. Käytännöllinen lähestymistapa on perhevarallisuuden jakaminen eri kategorioihin:

Ensimmäisen kategorian varallisuus on nimensä mukaisesti sellaista varallisuutta, jonka tuotolla omistaja rahoittaa omaa elämäänsä. Tämä voi olla pysyvämpää varallisuutta (esim. kiinteistöjä) tai ns. kuluvaa varallisuutta eli likvidejä sijoituskohteita, joita vähitellen myydään pois, jolloin niistä ei jää kovin paljon perittäväksi.

Toinen kategoria edustaa sitä osaa varallisuudesta, jota halutaan siirtää olemassa oleville perillisille. Se ei välttämättä vaadi erityisiä toimenpiteitä tai strukturointia, vaan kyse on enemmän ”henkisestä” korvamerkitsemisestä. On toki mahdollista käyttää sijoitusyhtiötä tai sijoitusvakuutusta tämän perhevarallisuuden hallinnoimiseen. Tällöin jälkeläiset perivät sijoitusyhtiön osakkeet tai sijoitusvakuutuksen likvidin varallisuuden sijaan.

Kolmas kategoria on se osa varallisuudesta, joka siirtyy ns. omistajattomaan tilaan. Tätä varten omistaja voi perustaa trustin, jonka keskeinen idea on, että kukaan ei peri trustiin asetettua varallisuutta, vaan se pysyy koskemattomana yli sukupolvien. Käytännössä tämä usein tarkoittaa sitä, että lapsenlapset ja/tai heitä myöhemmät sukupolvet ovat ne edunsaajat, jotka ensimmäisenä saavat varoja trustista. Trustiin voi muun sijoitusomaisuuden ohella asettaa perheyhtiön osakkeita ja sisäisistä osakeluovutuksista ja mahdollisista muista luovutuksista syntyneet kauppahintavelat.

Neljäs kategoria tarkoittaa käytännössä yleishyödyllisen säätiön perustamista. Säätiön luonne, toimintamalli ja organisaatio riippuu perustajan tahdon lisäksi myös siitä, kuinka paljon varoja säätiölle lahjoitetaan. Toimintamalli määrää minkälaisesta säätiöstä on kyse: onko säätiö avoin hakemuksille, jolloin se antaa ison määrän euromääräisesti pienempiä avustuksia useille saajille, vai etsiikö säätiö itse sellaisia järjestöjä, joille se antaa euromääräisesti isoimpia avustuksia. Säätiö voi tietysti myös itse harjoittaa yleishyödyllistä toimintaa, eikä vain jakaa avustuksia.

On tietysti jokaisen oma päätös, mitkä yllä mainituista tilanteista ovat ajankohtaisia, mutta tällainen jaottelu tuo selkeyttä ja konkretiaa suunnitteluun. Perhevarallisuussuunnittelussa kuten monissa muissakin asioissa oman tahtotilan määrittäminen on kuitenkin kaikkein tärkeintä.  Muu on tekniikkaa ja käytännön toimenpiteitä tahtotilan saavuttamiseksi.